Luin Arto Paasilinnan teoksen Jäniksen vuosi. Yleisesti ajatukseni
suomalaista kirjallisuutta kohtaan ovat hyvinkin epäileviä enkä ole oikeastaan
koskaan ollut kovin kiinnostunut suomalaisesta kirjallisuudesta tai kirjoista,
mutta Paasilinnan Jäniksen vuosi muutti käsitystäni todella paljon
suomalaisista kirjoista.
Kun olin kirjastosta sen helpoimman ja lyhimmän teoksen kanssa
päässyt kotiin ja aloitin sitä lukemaan, tapahtui ihme. Olin oikeasti
kiinnostunut kirjasta jo heti ensimmäisestä kappaleesta lähtien. En oikeastaan
osannut lopettaa sen lukemista kun sen kerran aloitin. Huomasinkin samana yönä,
että se tunti minkä luulin lukeneeni, olikin kolme tuntia.
Kirjan juoni lähtee
liikkeelle, kun Vatasen työpari ajaa jäniksen yli. Vatanen lähtee etsimään
jänistä ja lopulta löytää sen ja jää yksin metsään jäniksen kanssa. Tästä alkaa
Vatasen ja jäniksen seikkailu, jonka aikana he kiertävät oikeastaan koko Suomen
ympäri. Matkalla he joutuvat sammuttamaan tulipaloa, vetämään lehmän kahdestaan
suosta, nostamaan rautaromua joesta ja karhujahtiin. Vatasen syy lähteä tähän
seikkailuun oli kyllästyminen etenkin omaan vaimoonsa ja ylipäätään omaan
elämäänsä.
Kirjassa keskeisin piirre on
oikeastaan sen kriittisyys nykyihmiseen. Paasilinna kuvaa ihmisten
vieraantumista luonnosta ja korostaa sitä kertomalla, kuinka Vatasen on
helpompi kiintyä jänikseen kuin ihmiseen. Toisaalta, vaikka Jäniksen vuodesta
löytyykin paljon kritiikkiä, on siinä myös todella paljon huumoria.
Suosittelen siis
lämpimästi lukemaan teoksen. Se on todella hauska ja samalla laittaa sinut
ajattelemaan esimerkiksi omaa suhdettasi luontoon. Kaiken lisäksi kirja on
mukavan lyhyt eikä sen lukemiseen mene kauan.
